perjantai 12. elokuuta 2016

Tiilikkajärven kansallispuisto

Tein heinäkuussa parin yönseudun reissun Tiilikkajärven kansallispuistoon, Rautavaaralle.

Tiilikkajärvi oli ollut "pitäisi käydä" -listalla jo kauan. Kansallispuisto muistutti tienvarsikylttien ansioista olemassa olostaan aina kun ajoin pohjoiseen. Kotiseudultani Joensuusta sinne on vain noin 2 tunnin matka, joten se sopi erinomaisesti parin vuorokauden reissulle.

Suunnitelmat


Puolihuolellisen kartan tutkimisen perusteella ajattelin, että kiertäisin kansallispuiston polut ympäri, noin 20 km. Suunnitelmana oli sen perän kävellä myös Metsäkartanolle johtava niinikään n. 20 kilometrinen Virvatulten polku. Ja jotta en tarvitsisi kävellä edestakaisin, veisin fillarin Metsäkartanon päähän ja ajaisin sillä takaisin autolle.

Pakkasin rinkan ja fillarin autoon. Matkalla Tiilikkajärvelle kävin hakemassa kartan Kolin luontokeskuksesta. Jätin fillarin Virvatulten polun toiseen päähän ja ajoin auton puiston parkkiin.

vastaan todellisuus.


Perillä ennen patikkaan lähtöä tutkin karttaa ja tein suunnitelman reitistä. Koska oli jo ilta tuloillaan, suuntasin saman tien ensimmäiselle yöpymispaikalle, Venäjänhiekalle. On muuten mahtava mesta! Yöni vietettyä kakkoskodissani Aktossa, Tiilikkajärven upealla pitkällä hiekkarannalla, pidin pitkän aamuvapaan ja nautin olosuhteista. Rannalla sain pääosin olla itsekseni. Jokunen kävijä oli, iltapäivällä enemmän.


Venäjänhiekka. Yksi hienoimmista paikoista mihin olen telttani pystyttänyt.



Toisena patikkapäivänä lähdin kulkemaan polkuverkoston läntistä reunaa kohti pohjoista. Epäilys umpikujasta vahvistui, kun tulin Kalmoniemen kärkeen. Pakko oli vielä tarkistaa, josko vaikka kahlaamalla olisi yli päässyt.  Jätin kokeilematta, sen verran syvää ja virtaavaa näytti niemien välissä olevan. Jotenkin olin ajatellut, että niemistä voisi olla veneylitys- tai kahluumahdollisuus, kun polut on kuitenkin niiden kärkiin asti merkattu, veneenlaskupaikat ja kaikki, eikä etäisyys toisistaan ole pitkä. Toiveajattelua.

Hieman huolimattomuuteeni pettyneenä tein täyskäännöksen. Olisi kannattanut uskoa karttamerkintöihin. Positiivista kuitenkin, olin saanut matkalla päivän marja-annoksen mustikoista.

Jatkoin matkaa Uiton kämpän ja Tiilikanaution kautta uudelleen kohti pohjoista. Viitsin kävellä Täyssinän rauhan rajakivelle asti toteamaan, että senkin näkemiseen olisi tarvinnut vesikulkuvälineen. Packraft olis siisti. Joskus omistan!

Aamulle ennustetut sadepilvet alkoi viimein kertyä horisonttiin ja käännyin takaisin hyvän sään aikana. Käänytminen hyvän sään aikana ei auttanut. 500 metriä ennen Tiilikanaution suojaisaa tupaa rankka sade heitti kuin saavista vedet ylleni.


Mustikkaa löytyi heti polunvarresta.
Tiilikan ympärillä riitti soita silmin kantamattomiin. Sade lähestyy.
Tiilikanautio. Vanha tyhjilleen jäänyt tila. Tuvan ovet on auki. Sisällä mahtuisi vaikka yöpymään.


Korjattuani energiavajeesta johtuvan tyhjäkäynnin, kuivat vaatteet yllä ja muovipussitetut jalat litimärissä vaelluskengissä (niin käy kun ei suojaa kengänsuita lahkeilla), jatkoin matkaa jo uudelleen auringon kirkastamalla säällä takaisin lähtöpaikalle. Hetkeksi hiipinyt koti-ikävän tunne lakkasi. Kyllä kuivat jalat on kiva juttu!

Toisen yön vietin Sammakkotammin tuntumassa.


Ensi kerralla kun palaan, aion ottaa mukaan vesikulkuvälineen ja käydä myös Kosevassa.

Sitten Virvatulten polku ja suunnitelmat vas...


Aamupäivällä ennen matkaanlähtöä kevensin rinkasta mm. yöpymistarvikkeet autoon, että matkanteko olisi joutusampaa. Kuljettuani tieosuudet, polulle päästyäni totesin sen, minkä muutkin olivat lukemani perusteella todenneet, ettei Virvatulten polku mitä ilmeisemmin ollut ollut kovin ahkerassa käytössä. Alkuun se oli kuljettavissa, mutta syvemmälle metsä- ja suoalueita mentäessä polun kunto jo itsessään aiheutti varmasti sen käytön vähäisyyden. Tiesin ennakkoon, että polulla saattaisi tarvita saappaita tai pitkävartisia vaelluskenkiä. Itse en vähästä säikähdä, mutta merkatuksi reitiksi polku oli sillä hetkellä kovin epäkelpo kuljettava. Suohon maatuneita pitkospuita ja ojia ylittäviä sortuneita siltoja riitti lyhyelle matkaa runsaasti. Ja niin riitti minullekin. Kehtuutti tarpoa reittiä loppuun asti, luovutin ja käännyin. Lyhyestä virsi kaunis, tästä pätkästä ei juuri mitään jäänyt käteen. Jalat sai turvehauteen!



Fillaria aion hyödyntää jatkossakin. Packraftiakin joskus!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti